Suurin osa kreikkalaisista kuuluu johonkin sosiaaliturvaan. Maan suurimmat järjestöt ovat IKA (tavallisten palkansaajien) ja OGA (maanviljelijöiden), mutta muita on myös olemassa, niin kuin esim. TEBE (yrittäjät ja pienteollisuus) ja lakimiehillä, ELTAn (posti-laitoksen) sekä OTEn (puhelinlaitoksen) henkilökunnalla on myös omat sosiaalikassansa. Nämä maksavat vastaavasti työntekijöiden eläkkeen, jonka suuruus riippuu palkasta ja työvuosista. Lähimpiä faktatietoja saa nettisivulta www.ika.gr, missä on myös tarvittaessa englanninkielinen osa pensions. Lisäksi miltei jokaisessa kunnassa toimii KAPI- niminen organisaatio (Kentro Aniktis Prostasias Ilikiomenon – Vanhusten Avoin Turvakeskus), joka järjestää yhteisiä retkiä, vapaa-ajantoimintaa ja tarpeen vaatiessa myös kotihoitoa ja –apua ”kolmanteen” ikäluokkaan kuuluville kansalaisille. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa enemmän miten vanhusten huolenpito Kreikassa toimii käytännössä, sen minkä olen omin silmin nähnyt ja saanut seurata asuessani Kreikassa. Niin kuin jokaisessa eurooppalaisessa yhteiskunnassa, vanhusten huolenpito on osa kreikkalaisten jokapäiväistä elämää. Kreikkalaisilla on perinteisesti erittäin vahvat perhesiteet ja iäkäs vanhempi on kreikkalaiselle elämän ilo, mutta monessa tapauksessa äärimmäinen uhrauskin.
Myrtoksen mummo
Vielä noin kymmenen vuotta sitten, vanhuksen jäädessään yksin, hänellä oli tapana muuttaa lapsensa kotiin. Näin hän suoritti pikkuaskareita kotona, kävi ostoksilla, laittoi ruokaa ja hoiti lapsenlapsia. Lasten päiväkoteja ei suurimmassa määrin ollut olemassa ja vanhus oli se henkilö, joka jäi kotiin pyörittämään jokapäiväiset asiat, eritoten hoitamaan ja kasvattamaan jälkipolvea. Tämä oli ihan normaali käytäntötapa ja ilman tätä jaja:ta (mummoa) harva perhe olisi pystynyt tulemaan toimeen. Samalla vanhuksen pieni kansan- tai työeläke oli tervetullut lisä kulujen maksamisessa. ”Vastalahjaksi” vanhus tiesi että hänen elämänsä viimeiset vuodet olivat turvattuja kodin huostassa ja sinä päivänä jolloin hän itse ei enää pystyisi hoitamaan lapsenlapsia eikä itseään, oli oman lapsen tai miniän vuoro astua tilalle. Tämä oli toimiva, mutta luonnollisesti monta kertaa myös nuoremmalle sukupolvelle raskas tilanne, sillä mielipiteet eivät aina olleet samoja ja jokaisella osapuolella oli omat sanottavat.
Nykypäivän Kreikassa tilanne on hieman muuttunut. Vuonna 2004 Kreikassa oli paljon kunnallisia ja yksityisiä päiväkoteja, minne nuori työssä käyvä äiti voi viedä lapsensa. Melkein kaikki kreikkalaiset naiset ovat tänä päivänä ansiotyössä, mikä antaa heille taloudellista itsenäisyyttä ja mahdollisuuden valita miten itse haluavat kasvattaa lapsensa. Luonnollinen seuraus on että vanhusta ei enää tarvita kodin ja lasten apuun. Nyt taas entisistä itäblokin maista tulleet naiset ovat tehneet tulonsa Kreikkaan ja siinä missä he ovat kotiapulaisina, he ovat myös vanhusten hoitajina.
Erittäin tavallista on nykyisin, että palkataan ukrainalainen tai georgialainen nainen asumaan vanhuksen kanssa. Vanhus saa asua omassa kodissaan, hän ei enää ”tunkeudu” nuoren avioparin elämään ja saman katon alle, mutta samalla hänestä pidetään hyvää huolta. Pientä palkkaa vastaan (n. 500 euroa/kk) hoitaja suorittaa kaikki kotityöt, kuten siivous, ostokset, pyykinpesu jne. ja tarvittaessa pesee ja vaihtaa vanhusta. Lisäksi hän saa vapaan asunnon ja ruuat, runsaasti lahjoja ja perheen luottamuksen. Kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä: ulkomaalaisella naisella on toimeentulonsa taattu, perheellä on hyvä omatunto koska vanhus on hyvissä käsissä ja vanhus itse saa 24 h vuorokaudessa toimivaa palvelua.
Tämä ratkaisu on todella pelastanut perherauhan monissa tapauksissa. Samalla syntyy usein, ei ainoastaan fyysinen, mutta monesti myös psyykkinen riippuvaisuus hoitajaa kohtaan. On monia tapauksia, missä tämän lähtiessä pois vanhus on kuollut hyvin lyhyen ajan jälkeen. Tietenkin on olemassa myös negatiivisia tapauksia, missä ulkomaalainen hoitaja on käyttänyt tilannetta hyväkseen, mutta siihen ei mennä tällä kertaa.
Vanhainkoteja (saatikka vieläpä hienoja seniori-koteja) ei juuri Kreikassa ole olemassa. Kreikkalaiset ovat hyvin nopeita vaistoamaan hyvän liikemahdollisuuden, mutta yksityiset seniorikodit eivät ole lyöneet läpi Kreikassa. Luulen että tämä johtuu kahdesta syystä:
- Tällaisten rakentamiseen ja ylläpitämiseen tarvittaisiin paljon rahaa ja investointeja ja vaikka rahat löytyisivätkin, keskiverto kreikkalaisen eläke olisi liian pieni, eikä hänellä olisi varaa asua tällaisessa.
- Ehkä suurin syy on se seikka, että kreikkalaiset eivät mielellään antaisi vanhustensa asua jossakin seniorikodissa. Täällä kunnioitetaan vanhuksia omalla tavallaan, he ovat osa perhettä ja kolme sukupolvea viettää paljon aikaa yhdessä. Vanhus on viisas ja jakaa elämänfilosofiansa ja kokemuksensa nuoremmille, samalla kun se olisi tavallaan häpeä antaa vanhempansa asua vanhainkodissa, jos muitakin vaihtoehtoja on.
Yleensä vain aivan yksinäiset tai äärimmäisköyhät asuvat kunnallisissa vanhainkodeissa. Nämä muistuttavat enemmän laitoksia, eivätkä ole erityisen innostavia.
Tämä oli muutamin sanoin tilanne Kreikassa tänä päivänä. Tilanne muuttuu varmasti vuosi vuodelta, parempaan tai huonompaan, sitä en osaa sanoa. Paljon puuttuu yhteiskunnan puolesta seniorien elämän turvaamisessa. Asiat ovat pikkaisen edistyneet vuosien mittaan, mutta suurimmalta osin vanhus saa turvautua lastensa hyvään tahtoon ja rakkauteen. Samaan, mitä hän itse nuorempana on heille osoittanut.
Camilla Nordblad-Athanassopoulou
